Vuodatus alkoi heti jumittamaan, siirsin blogin osoitteeseen http://justiinahoo.blogspot.fi/

 Liian äkkiä.Ihan liian äkkiä. Minunhan piti nähdä isä vanhana miehenä, köpöttelemässä kotipaikkansa pihamaalla touhuamassa kaikkea, niinkuin aina. Meidän piti mennä käymään, viimeistään kun koulut loppuu, sanoin. Ei ehditty. Sunnuntai- iltana tuli puhelu, poliisi soitti ja kertoi että isä on kaatunut pyörällä ja on tajuttomana teho- osastolla Jos joku voisi mennä varmistamaan että on oikea henkilö, oli ollut jotain sekaannusta samannimisten ihmisten takia. Sairaalassa vasta selvisi, että isä on saanut sydänkohtauksen ja siksi löytynyt pyörän vierestä maasta. Isä pyöräili paljon, satakin kilometriä päivässä. Tällä kertaa oli lähellä keskustaa ja löytyi, ja luulin että isä selviäisi sen ansiosta. Kukaan ei kuitenkaan osannut sanoa, kuinka kauan isä oli maannut siellä ennenkuin löytyi. Elvytys oli kestänyt puoli tuntia. Muutamien päivien ajan elättelimme toivoa, isä varmaan herää, ehkä pian, ehkä monen päivän päästä. Magneettikuvaus paljasti hirveän totuuden. Isä ei heräisi, ei enää koskaan.

 Surussa sanotaan olevan tiettyjä vaiheita. Minä en niiden järjestystä tiedä, mutta juuri nyt kaikki tuntuu epätodelliselta. Ei se voi olla minun isäni, joka makaa sairaalassa. Ei se voi olla minun isäni, joka ei enää koskaan aja pyöreät aurinkolasit ja huivi päässä pyörällä kaupasta kotiin herättäen hilpeyttä nuoremmissa. Isä, jonka maanläheistä ja titteleistä ja arvonimistä välittämätöntä asennetta ihailin. Isä joka tyytyi vähään ja oli onnellinen elämäänsä. Isä, jolla oli ideoita, taitoa ja halua kulkea haluamiaan teitä, välittämättä muiden mielipiteistä. Sellainen nuuskamuikkunen, minä joskus sanoin. Yksi minun esikuvistani. 

 En tiedä miten tästä eteenpäin. Tuntuu väärältä miettiä, että vielä pitäisi muutama viikko jaksaa opiskella, että ehtii valmistua. Tai että miten järjestetään hautajaiset. Minne isän tavarat, kuka ne käy läpi. Niinkuin olisi heti haaskalla, raastamassa itselleen kaiken mikä irti lähtee. Minä en tiedä. 

  Rakasta lähimmäisiäsi, et koskaan tiedä milloin näet heidät viimeisen kerran. Yksi elämän suurista kliseistä. Sen ei kuitenkaan pitänyt tapahtua minulle, muille vain. Toinen klisee on, että kun menettää läheisen, vasta sitten tajuaa pitää enemmän yhteyttä muihin. En tiedä käykö niin. En ole koskaan osannut pitää tiiviisti yhteyttä, en edes venhempiini tai sisaruksiini. Isän tilanne on lähentänyt minua ja veljeäni, mikä on hyvä. Kolmas klisee; elä joka päivä niinkuin se olisi viimeisesi, et koskaan tiedä milloin se oikeasti on. En usko että jokaista päivää voi edes elää niinkuin se olisi viimeinen Pitäisi rakastaa joka hetki täysillä niitä jotka siinä ovat, tarttua jokaiseen tilaisuuteen, olla aina valmiina auttamaan. Minä ainakin olen usein väsynyt, rakkaus muuntautuu jatkuvaksi narinaksi siitä miksi minä joudun aina tekemään kaiken, apua ei heru, hyvä kun itsensä ja omat asiansa jaksaa hoitaa. Mutta sellaista elämä on. 

 Olen astunut Surun ensimmäiselle askeleelle, luulen. En uskalla ajatella täysin sitä, mitä isän pian tuleva kuolema tarkoittaa. Se olisi liian raskasta. En kuitenkaan halua työntää surua ja kyyneleitä poiskaan, koska tiedän että ne tulevat jossain vaiheessa sieltä takaisin. Kun saisi elettyä tämän läpi. Tällä hetkellä tuntuu kovin vaikealta. Muutkin ovat selvinneet, tiedän toki sen, mutta se ei lohduta tässä tilanteessa. 

 Isä on siirretty osastolle, elämää ylläpitävät laitteet on poistettu. Hoitajan mukaan isän hengitys kertoo, että isä lähtee tänä yönä pois.